Taustaa: Pojan aloittaessa yläkoulun olimme muuttaneet pienemmälle paikkakunnalle, eli poika pääsi eroon alakoulun luokka"kavereistaan". Uudesta luokasta löytyikin kaksi hyvää uutta tyyppiä, joiden kanssa poika vietti koulussa aikansa. Joskus tapasivat koulun ulkopuolellakin. Näillä ystävillä oli  koulun ja kodin lisäksi muutakin elämää ja harrastuksia. Poika ei halunnut niihin mukaan. Koulu sujui loistavasti kuten siihenkin saakka, mutta pikkuhiljaa alkoi taas ilmaantua kiusaamista. Poika joutui etsimään kenkiään lähes jokaisen tunnin jälkeen ja häntä tönittiin ja tökittiin kylkiin. Otin yhteyden luokanvalvojaan ja asiaan puututtiin. Ystävät eivät voineet estää tätä kiusaamista. Hetken luulin kaiken olevan kunnossa, kunnes kasiluokan puolivälissä poika taas avautui, kiusaaminen oli jatkunut. Tässä vaiheessa poika kielsi ehdottomasti ottamasta yhteyttä opettajaan koska koki, että tilanne vain pahenee sen jälkeen. Olin siis salaa yhteydessä kouluun. Joitakin keskusteluita käytiin, olin yhteydessä kiusaajien vanhempiin (kun sain viimein pojalta luvan) ja yläaste saatiin joten kuten kahlattua läpi. Yhdeksännen luokan aikana huomasin ensimmäisen kerran pojan olevat välillä siinä määrin ahdistunut, että se rajoitti hänen toimintaansa. Niistä päästiin kuitenkin puhumalla yli ja läpi. Arvosanat olivat erinomaiset ja poika oli edelleen kiinnostunut luonnontieteistä. 

 

Tilanne: Joo, mä teen jossain vaiheessa. Tästä lauseesta on tullut mantra. Se sisältää tekemättömät asiat, uskottelun muille ja ennen kaikkea itselleen että tekee ne "ihan just", sekä keinon unohtaa todellisuus ja sen ettei pysty suoriutumaan. Sitä käytetään silloin kun pitäisi pestä hampaat, käydä parturissa, syödä kun ruoka on lämpimänä pöydässä tai tehdä mitään kouluun liittyvää. Olen opppinut ymmärtämään, että tämä hokema on pojalle myös turva ja toivo.

Ruutu vie pojan kokonaan, se on yhtäaikaa pakotie ja vankila. Antaa mahdollisuuden tulla hyväksytyksi ryhmässä, mutta samalla varastaa ajan ja ajatukset. Luo onnistumisen kokemuksia joita ei oikeassa maailmassa nyt saa, mutta erkaannuttaa siitä elämästä mitä voisi nyt elää.

Uskalsin tänään alkaa taas puhua tekemättömistä tenteistä ja tehtävistä. En antanut mantran pysäyttää. Se oli pojan mielestä kiusaamista ja ilkeilyä. En korottanut ääntäni, pysyin rauhallisena, puhuin ystävällisesti, en antanut periksi. Seurasin tuntosarvet valmiudessa kuinka pitkälle voin mennä. Vein peruskysymysten äärelle koskien opiskelua. Johdattelin hellästi tosiasioiden luokse. Poika kesti sen. Alkoi miettiä, hahmotteli alustavaa suunnitelmaa. Puhuu jossain vaiheessa opettajille. Jossain vaiheessa. Huomenna. Haluan uskoa tähän vaikka samalla tiedän, että huomenna voi olla taas pahempi päivä. Minäkin haluan uskoa mantraan.  

Taustaa: Alakoulussa pari ensimmäistä luokkaa sujui suhteelisen iloisissa merkeissä. Poika oli tosin pettynyt siitä, ettei koulussa käsitelty uusia asioita, hän tiesi jo kaiken (mietimme silloin, pitäisikö hänen siirtyä suoraan toiselle tai kolmannelle luokalle, mutta sosiaalisten taitojen tärkeys vei mielissämme voiton). Tämä ei kuitenkaan ajanut häntä häiriköimään muita luokassaan vaan käyttäytyi moitteettomasti ja vältti kaikenlaisia virheitä viimeiseen saakka. Luokassa oli suuri tyttöjen enemmistö ja nopeasti kävi ilmi, ettei kourallisessa poikia ollut yhtään samanhenkistä kuin hän. Välitunneilla pojat kiipeilivät ja pelasivat futista. Kolmannella luokalla poika alkoi yhä selkeämmin jäädä ulkopuoliseksi. Otin yhteyttä opettajaan, mutta hän ei ollut tällaista huomannut. Uskoin kuitenkin siihen, mitä poikani kertoi ja käväsin joskus stalkkaamassa välituntitilanteen ja toteamassa pojan puheet tosiksi. Poika kammoksui tönimistä ja kontaktilajeja. Kerran liikuntatunnilla hän sai jalkapallon keskelle kasvoja, meni sivummalle seisomaan ja kyyneleet väkisinkin tursusivat. Luokkakaverit nauroivat. Liikunnanopettaja ei ollut tehnyt mitään. Ei sanonut mitään. Liikunnanopettaja oli toinen KiVa-koulun vastuuhenkilöistä. 

Viidennellä ja kuudennella luokalla pojalla vaihtui opettaja. Hän oli huomannut tilanteen ja auttoi poikaa löytämään koulusta muita kavereita, toisilta luokilta. Kuudennella luokalla kiusaaminen kuitenkin kärjistyi yhteen tilanteeseen jossa oltiin joukkovoimalla pojan kimpussa. Tästä oli onneksi todiste. Kokoontumisia kiusaajien ja heidän vanhempiensa kanssa järjestettiin, ne olivat sydäntäsärkeviä. Oli hirvittävää huomata, kuinka jotkut vanhemmat väheksyivät tekoa, vaikka näkivät tapahtuneen omin silmin. On edelleen vaikea seurata Facebookissa näiden lasten vanhempien kirjoituksia omien lastensa oikeudenmukaisuudesta, hyvästä käytöksestä ja toisten huomioon ottamisesta.

Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, pojan oppimishalu oli valtava, tiede kiinnosti suunnattomasti ja kouluaineet olivat helppoja. Tiedonhalu voitti vaikeudet. Poika myös leikki pikkuveljensä kanssa mahtavia leikkejä, ikäero on pieni, joten leikit sujuivat yhdessä hyvin.

 

Tilanne: Tenttiviikko lähestyy. Alkuviikosta poika ei mennyt kouluun. Tiesin kokemuksen perusteella, että nyt on varmasti paljon isoja tehtäviä tekemättä. Yritin kysellä, mutta poika ärsyyntyi eikä kertonut mitään. Viimein suostui sanomaan, että äidinkielestä on romaani lukematta ja sen pohjalta on kirjoitettava kirjallisuusessee. Olin antanut pojalle kirjan jo kuukausi aikaisemmin. Myös puolitoista muuta esseetä on samasta oppiaineesta tekemättä. LIsäksi kahdesta muusta aineesta on isohkot tehtävät jäänyt tekemättä. Tein pojalle aikataulun; kuinka monta lukua täytyy minäkin päivänä kirjaa lukea, milloin tekee tehtävät jne. Poika vaikutti helpottuneelta.

Eilen luki viimeisen luvun kirjasta. Oli aika aloittaa essee. Halusi minut tueksi, menin tietenkin. Hänen oli mahdotonta aloittaa. Viimein annoin aloituslauseen tarjottimella. Kirjoitti sen ja alkoi puhua ettei onnistu äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Sanoin että kannattaa keskittyä vain tähän tehtävään. Tulevaa ei kannanta nyt pohtia. Olen aina onnistunut tsemppaamaan pojan tekemään esseet. Nyt en. Yritin puoli tuntia. Poika riiputti päätään näppäimistön yllä. Luovutin.

Tänään ehdotin että aloittaisikin niistä puolestatoista esseestä. Sanoi, että hänellä on jo oma suunnitelma ja kertoikin sen. No hyvä. Todennäköistä kuitenkin on, että hän pakenee suunnitelmaansa koneelle tai kännykälle. Mietin, alanko kysellä tuntien vieriessä eteenpäin, milloin aikoo aloittaa. Joskus on käynyt niin, että poika on sanonut että painostan, eikä sen takia pysty tekemään mitään. Joskus on kannustaminen ja kysely auttanut. Olen välitilassa. Ahdistaa ja huolettaa. Onko tämä todellista kuntoutumista, nähdäänkö tilanteesta koko totuus jos poika ei pysty suoriutumaan ilman valtaisaa tukea ja ohjausta? Toisaalta pojan pitäisi saada tunne siitä, että pystyy ja onnistuu, mutta toisaalta hän ei pysty siihen. 

Päädyin kysymään alkaako lukea, sanoi alkavansa, kaivoin kirjan esille. Menin 15 minuutin kuluttua katsomaan; poika makasi sängyllään, kirja kiinni, nokka kännykässä. "En pysty aloittamaan, masentunut olo, miksi lukea turhaan koska en kuitenkaan selviä yo-kirjoituksista, kaikki tapahtuu liian nopeasti, epäonnistun kaikessa, en tule selviämään mistään, en koskaan tule saamaan työpaikkaa". Kysyin että onko itsemurha-aikeita, niitä ei ole. Yritin tukea ja todistella pojan väittämät vääriksi ja luoda uskoa tulevaisuuteen. Muistutin vuoden takaisesta, vielä hirveämmästä tilanteesta, yritin saada hänet keskittymään nykyhetkeen, ei tulevaisuuteen. Mikään ei auttanut. Poikaa alkoi ahdistaa, viime kerrasta onkin pitkä aika, houkuttelin pojan ulos, 20 minuutin kävelylle lumeen ja tuuleen tarpomaan. Poika ei ollut poistunut kodista viikkoon. Ollut vain koneella, sängyssään (kännykän kanssa) ja syömässä (kännykän kanssa).  

Miksi tällainen sairaus on olemassa? Ymmärtävätkö terveiden lasten vanhemmat nauttia tavallisista asioista? Miksi elämä ei mennyt niinkuin olin ajatellut? Miksi vellon välillä itsekkäästi itsesäälissä? Ajatella, että joissakin perheissä voidaan viettää normaalia viikonloppua ilman vanhemman valtavia ponnistuksia pitää lapsensa pää pinnan yläpuolella.

 

 

Taustaa: Poika oli pienenä rauhallinen. Piti rauhallisista leikeistä, ei ollut kiinnostunut urheilusta. No, kolmevuotiaana kävi kirppujumpassa. Kun juoksi, näytti kuin voima olisi suuntautunut ylös- ei eteenpäin. Puuhasteli lakkaamatta jotakin, piti rakentelusta, askartelusta, piirtämisestä, kirjaimista. Meillä oli sellaiset vanhat kirjainpalikat ja poika kiinnostui niistä kaksivuotiaana kovasti. Olin kuullut, että nykyään lapsille ei koulussa opeteta kirjaimia tyyliin: aa, bee, koo, jne. vaan todellisilla äännteillä: a, b, k. Joten, aina kun poika kysyi kirjaimen, äännähdin sen hänelle. 

Jälkeenpäin ajatellen se oli varmaankin virhe. Kirjaimet opittuaan hän saattoi sanoa esim. että koira loppuu kirjaimeen a ja alkaa kirjaimella k. Ei siis aa ja koo. Sitten meni pari vuotta jolloin ei puhunut kirjaimista mitenkään erityisellä mielenkiinnolla, kunnes tuli jälleen kerran yksi ilta ja iltasatu. Poika osoitti yhtä sanaa ja ilmoitti, että tuossa lukee hattu. Ja niin siinä luki. Poika oli itsekseen oppinut lukemaan neljävuotiaana. Olin ihmeissäni ja ylpeä. 

Niihin aikoihin iltasaduiksi eivät kelvanneet enää sadut vaan piti olla faktaa. Erityisesti avaruusaiheiset tietokirjat toivat suurta innostusta pojalle. Vaikka osasi lukea itse, antoi aina vanhemman lukea ilta"sadun". Se oli ihana yhteinen juttu.

Huomasimme myös, että pojalla oli ilmiömäinen muisti ja loputon halu tietoon ja tieteeseen. Kysyi viisivuotiaana mikä on korkein arvo minkä yliopistossa voi saavuttaa. Arvelin, että professori, yliopistomaailma on minulle vieras. Poika sanoi että hänestä tulee sitten se.

Arjen rutiinit olivat säännölliset: aamupala, päiväkotiin, kotiin, ruoka, leikkiä, iltapala, iltapesut, iltasatu ja nukkumaan. 

Mutta miksi poika huusi ja itki aina tullessaan päiväkodista kotiin? Miksi en pystynyt kohtaamaan sitä itkua? Miksi pojalle oli tärkeää käyttäytyä mallikelpoisesti päiväkodissa? Me emme olleet sellaista vaatineet.

 

Tilanne: Vaikea aamu. Tänään on taas sellainen. Poika ei pääse ylös sängystä. Vuosi sitten jopa puin hänet, jotta lähtisi kouluun. Nyt olen jättänyt sen. Vien puhtaat vaatteet sängylle, maanittelen poikaa avaamaan silmänsä. Istun sängyn laidalle ja yritän keksiä jotakin puhuttavaa että piristyisi, tänään otan aiheeksi Clintonin ja Trumpin. Ei auta. Taistelen hermostumisen halua vastaan. Tekisi mieli huutaa, että jää sitten siihen loppuelämäksi makaamaan, minä en enää jaksa! Vuosi sitten teinkin niin ja tilanne eteni salamannopeasti siihen, että poika meni peiton alle ja huohotti siellä valtavan ahdistuksen kourissa. Silloin olin itsekin aivan loppu. Me molemmat taisimme olla.

Poika ei nouse, hillitsen itseni ja muistutan itseäni etten voi häntä väkisin raahata, isoa miestä. Istun keittiön pöydän ääreen ja hyväksyn tilanteen. Hyväksyn tilanteen. Hyväksyn tilanteen raivoamatta itselleni. Olen antanut viimeiset puolitoista vuotta kaikkeni, uskonut, että minä kannan pojan tämän läpi. Että minä parannan. Nyt täytyy hyväksyä että en siihen pysty. Voin tukea, mutta en pysty parantamaan. Meidän tiedonhaluinen, innokas oppija on sairas. Mitä helvettiä oikein tapahtui?

Kuulen kuinka poika pukee ja käy vessassa. Olen oppinut kuulemaan mielialatkin. Tulee keittiöön ja sanoo menevänsä kouluun, seuraavalle tunnille. Minä vien hänet.

Taustaa: Lukion tokaluokkalainen poika. Sairastunut vakavaan masennukseen kevään -15 aikana. Pirullisesti, pikkuhiljaa masennus hiipi kuvioihin. Poika suostui ottamaan apua vastaan syksyllä -15. Nyt lääkehoito ja viikottaiset terapiakäynnit, sekä perheen tuki pitävät pään veden pinnan yläpuolella. Poika ei osaa uida.

 

Tilanne: Tentti lähestyy. Kyseessä ruotsinkielen koe. Ei jaksa/pysty aloittaa lukemista. Koealueessa viisi kappaletta + kielioppi. Huono päivä ollut muutenkin, kokee olonsa masentuneeksi. Aamulla myöhästyi koulusta puoli tuntia. Meni kuitenkin, helpotus. 

Mietin mitä teen? Toimin kuten ennenkin, tarjoudun auttamaan aloittamisessa ja pänttäämisessä. Tässä aineessa taitoni vielä riittävät. Poika makaa sängyllään, on väsynyt. Sanoo taas tunteneensa itsensä masentuneeksi muutamana viime päivänä. En ole huomannut sellaista. Mietin tämänkertaista taktiikkaa. Uskaltaisiko vähän painostaa? Rauhallisena ja kannustavana täytyy pysyä. Toisaalta sisällä välähtää halu iskeä poikaa ruotsinkirjalla päähän. Kysyn aikooko osallistua tenttiin? "Joo". Eikös tavoitteeksi riitä kurssista läpi pääseminen? "Joo". Eli tavoite on vitonen ja kaikki sen päälle on plussaa? "Niin kai". (Poika on vaatinut itseltään täydellisyyttä. Ysin saaminen kokeesta on tarkoittanut sitä, että jotakin on mennyt pieleen tai on tehnyt virheen.) Kerron myös, että joskus ei vaan huvita alkaa lukea, varsinkaan sellaista, mistä ei ole kiinnostunut. Asettelen sanani varo-varo-vasti. Poika sanoo käyvänsä syömässä ensin jotakin. Sopii minulle. 

Menen pojan viereen sängylle istumaan ja otan ruotsinkirjan käteeni ja luen ensimmäisen kappaleen otsikon. Poika suomentaa. Näin käymme läpi kaksi kappaletta. Pojalla on aluksi vaikea keskittyä, sitten alkaa sujua. Kehun sopivissa paikoissa, liikaa ei saa kehua, poika ei pysty vastaanottamaan liiallista hypetystä. Nauramme välillä riehakkaina. Uskaltaudun ehdottamaan vielä yhden kappaleen lukemista. Se ei käy. Huomenna jatketaan.

Poika siirtyy tietokoneelle, kuulen kuinka hän puhuu jollekin oikealle ihmiselle. Iloitsen tästä.

Pojan syntymästä on 18 vuotta, kolme kuukautta ja kaksi päivää.