Taustaa: Alakoulussa pari ensimmäistä luokkaa sujui suhteelisen iloisissa merkeissä. Poika oli tosin pettynyt siitä, ettei koulussa käsitelty uusia asioita, hän tiesi jo kaiken (mietimme silloin, pitäisikö hänen siirtyä suoraan toiselle tai kolmannelle luokalle, mutta sosiaalisten taitojen tärkeys vei mielissämme voiton). Tämä ei kuitenkaan ajanut häntä häiriköimään muita luokassaan vaan käyttäytyi moitteettomasti ja vältti kaikenlaisia virheitä viimeiseen saakka. Luokassa oli suuri tyttöjen enemmistö ja nopeasti kävi ilmi, ettei kourallisessa poikia ollut yhtään samanhenkistä kuin hän. Välitunneilla pojat kiipeilivät ja pelasivat futista. Kolmannella luokalla poika alkoi yhä selkeämmin jäädä ulkopuoliseksi. Otin yhteyttä opettajaan, mutta hän ei ollut tällaista huomannut. Uskoin kuitenkin siihen, mitä poikani kertoi ja käväsin joskus stalkkaamassa välituntitilanteen ja toteamassa pojan puheet tosiksi. Poika kammoksui tönimistä ja kontaktilajeja. Kerran liikuntatunnilla hän sai jalkapallon keskelle kasvoja, meni sivummalle seisomaan ja kyyneleet väkisinkin tursusivat. Luokkakaverit nauroivat. Liikunnanopettaja ei ollut tehnyt mitään. Ei sanonut mitään. Liikunnanopettaja oli toinen KiVa-koulun vastuuhenkilöistä. 

Viidennellä ja kuudennella luokalla pojalla vaihtui opettaja. Hän oli huomannut tilanteen ja auttoi poikaa löytämään koulusta muita kavereita, toisilta luokilta. Kuudennella luokalla kiusaaminen kuitenkin kärjistyi yhteen tilanteeseen jossa oltiin joukkovoimalla pojan kimpussa. Tästä oli onneksi todiste. Kokoontumisia kiusaajien ja heidän vanhempiensa kanssa järjestettiin, ne olivat sydäntäsärkeviä. Oli hirvittävää huomata, kuinka jotkut vanhemmat väheksyivät tekoa, vaikka näkivät tapahtuneen omin silmin. On edelleen vaikea seurata Facebookissa näiden lasten vanhempien kirjoituksia omien lastensa oikeudenmukaisuudesta, hyvästä käytöksestä ja toisten huomioon ottamisesta.

Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, pojan oppimishalu oli valtava, tiede kiinnosti suunnattomasti ja kouluaineet olivat helppoja. Tiedonhalu voitti vaikeudet. Poika myös leikki pikkuveljensä kanssa mahtavia leikkejä, ikäero on pieni, joten leikit sujuivat yhdessä hyvin.

 

Tilanne: Tenttiviikko lähestyy. Alkuviikosta poika ei mennyt kouluun. Tiesin kokemuksen perusteella, että nyt on varmasti paljon isoja tehtäviä tekemättä. Yritin kysellä, mutta poika ärsyyntyi eikä kertonut mitään. Viimein suostui sanomaan, että äidinkielestä on romaani lukematta ja sen pohjalta on kirjoitettava kirjallisuusessee. Olin antanut pojalle kirjan jo kuukausi aikaisemmin. Myös puolitoista muuta esseetä on samasta oppiaineesta tekemättä. LIsäksi kahdesta muusta aineesta on isohkot tehtävät jäänyt tekemättä. Tein pojalle aikataulun; kuinka monta lukua täytyy minäkin päivänä kirjaa lukea, milloin tekee tehtävät jne. Poika vaikutti helpottuneelta.

Eilen luki viimeisen luvun kirjasta. Oli aika aloittaa essee. Halusi minut tueksi, menin tietenkin. Hänen oli mahdotonta aloittaa. Viimein annoin aloituslauseen tarjottimella. Kirjoitti sen ja alkoi puhua ettei onnistu äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Sanoin että kannattaa keskittyä vain tähän tehtävään. Tulevaa ei kannanta nyt pohtia. Olen aina onnistunut tsemppaamaan pojan tekemään esseet. Nyt en. Yritin puoli tuntia. Poika riiputti päätään näppäimistön yllä. Luovutin.

Tänään ehdotin että aloittaisikin niistä puolestatoista esseestä. Sanoi, että hänellä on jo oma suunnitelma ja kertoikin sen. No hyvä. Todennäköistä kuitenkin on, että hän pakenee suunnitelmaansa koneelle tai kännykälle. Mietin, alanko kysellä tuntien vieriessä eteenpäin, milloin aikoo aloittaa. Joskus on käynyt niin, että poika on sanonut että painostan, eikä sen takia pysty tekemään mitään. Joskus on kannustaminen ja kysely auttanut. Olen välitilassa. Ahdistaa ja huolettaa. Onko tämä todellista kuntoutumista, nähdäänkö tilanteesta koko totuus jos poika ei pysty suoriutumaan ilman valtaisaa tukea ja ohjausta? Toisaalta pojan pitäisi saada tunne siitä, että pystyy ja onnistuu, mutta toisaalta hän ei pysty siihen. 

Päädyin kysymään alkaako lukea, sanoi alkavansa, kaivoin kirjan esille. Menin 15 minuutin kuluttua katsomaan; poika makasi sängyllään, kirja kiinni, nokka kännykässä. "En pysty aloittamaan, masentunut olo, miksi lukea turhaan koska en kuitenkaan selviä yo-kirjoituksista, kaikki tapahtuu liian nopeasti, epäonnistun kaikessa, en tule selviämään mistään, en koskaan tule saamaan työpaikkaa". Kysyin että onko itsemurha-aikeita, niitä ei ole. Yritin tukea ja todistella pojan väittämät vääriksi ja luoda uskoa tulevaisuuteen. Muistutin vuoden takaisesta, vielä hirveämmästä tilanteesta, yritin saada hänet keskittymään nykyhetkeen, ei tulevaisuuteen. Mikään ei auttanut. Poikaa alkoi ahdistaa, viime kerrasta onkin pitkä aika, houkuttelin pojan ulos, 20 minuutin kävelylle lumeen ja tuuleen tarpomaan. Poika ei ollut poistunut kodista viikkoon. Ollut vain koneella, sängyssään (kännykän kanssa) ja syömässä (kännykän kanssa).  

Miksi tällainen sairaus on olemassa? Ymmärtävätkö terveiden lasten vanhemmat nauttia tavallisista asioista? Miksi elämä ei mennyt niinkuin olin ajatellut? Miksi vellon välillä itsekkäästi itsesäälissä? Ajatella, että joissakin perheissä voidaan viettää normaalia viikonloppua ilman vanhemman valtavia ponnistuksia pitää lapsensa pää pinnan yläpuolella.