Taustaa: Poika oli pienenä rauhallinen. Piti rauhallisista leikeistä, ei ollut kiinnostunut urheilusta. No, kolmevuotiaana kävi kirppujumpassa. Kun juoksi, näytti kuin voima olisi suuntautunut ylös- ei eteenpäin. Puuhasteli lakkaamatta jotakin, piti rakentelusta, askartelusta, piirtämisestä, kirjaimista. Meillä oli sellaiset vanhat kirjainpalikat ja poika kiinnostui niistä kaksivuotiaana kovasti. Olin kuullut, että nykyään lapsille ei koulussa opeteta kirjaimia tyyliin: aa, bee, koo, jne. vaan todellisilla äännteillä: a, b, k. Joten, aina kun poika kysyi kirjaimen, äännähdin sen hänelle. 

Jälkeenpäin ajatellen se oli varmaankin virhe. Kirjaimet opittuaan hän saattoi sanoa esim. että koira loppuu kirjaimeen a ja alkaa kirjaimella k. Ei siis aa ja koo. Sitten meni pari vuotta jolloin ei puhunut kirjaimista mitenkään erityisellä mielenkiinnolla, kunnes tuli jälleen kerran yksi ilta ja iltasatu. Poika osoitti yhtä sanaa ja ilmoitti, että tuossa lukee hattu. Ja niin siinä luki. Poika oli itsekseen oppinut lukemaan neljävuotiaana. Olin ihmeissäni ja ylpeä. 

Niihin aikoihin iltasaduiksi eivät kelvanneet enää sadut vaan piti olla faktaa. Erityisesti avaruusaiheiset tietokirjat toivat suurta innostusta pojalle. Vaikka osasi lukea itse, antoi aina vanhemman lukea ilta"sadun". Se oli ihana yhteinen juttu.

Huomasimme myös, että pojalla oli ilmiömäinen muisti ja loputon halu tietoon ja tieteeseen. Kysyi viisivuotiaana mikä on korkein arvo minkä yliopistossa voi saavuttaa. Arvelin, että professori, yliopistomaailma on minulle vieras. Poika sanoi että hänestä tulee sitten se.

Arjen rutiinit olivat säännölliset: aamupala, päiväkotiin, kotiin, ruoka, leikkiä, iltapala, iltapesut, iltasatu ja nukkumaan. 

Mutta miksi poika huusi ja itki aina tullessaan päiväkodista kotiin? Miksi en pystynyt kohtaamaan sitä itkua? Miksi pojalle oli tärkeää käyttäytyä mallikelpoisesti päiväkodissa? Me emme olleet sellaista vaatineet.

 

Tilanne: Vaikea aamu. Tänään on taas sellainen. Poika ei pääse ylös sängystä. Vuosi sitten jopa puin hänet, jotta lähtisi kouluun. Nyt olen jättänyt sen. Vien puhtaat vaatteet sängylle, maanittelen poikaa avaamaan silmänsä. Istun sängyn laidalle ja yritän keksiä jotakin puhuttavaa että piristyisi, tänään otan aiheeksi Clintonin ja Trumpin. Ei auta. Taistelen hermostumisen halua vastaan. Tekisi mieli huutaa, että jää sitten siihen loppuelämäksi makaamaan, minä en enää jaksa! Vuosi sitten teinkin niin ja tilanne eteni salamannopeasti siihen, että poika meni peiton alle ja huohotti siellä valtavan ahdistuksen kourissa. Silloin olin itsekin aivan loppu. Me molemmat taisimme olla.

Poika ei nouse, hillitsen itseni ja muistutan itseäni etten voi häntä väkisin raahata, isoa miestä. Istun keittiön pöydän ääreen ja hyväksyn tilanteen. Hyväksyn tilanteen. Hyväksyn tilanteen raivoamatta itselleni. Olen antanut viimeiset puolitoista vuotta kaikkeni, uskonut, että minä kannan pojan tämän läpi. Että minä parannan. Nyt täytyy hyväksyä että en siihen pysty. Voin tukea, mutta en pysty parantamaan. Meidän tiedonhaluinen, innokas oppija on sairas. Mitä helvettiä oikein tapahtui?

Kuulen kuinka poika pukee ja käy vessassa. Olen oppinut kuulemaan mielialatkin. Tulee keittiöön ja sanoo menevänsä kouluun, seuraavalle tunnille. Minä vien hänet.