Taustaa: Pojan aloittaessa yläkoulun olimme muuttaneet pienemmälle paikkakunnalle, eli poika pääsi eroon alakoulun luokka"kavereistaan". Uudesta luokasta löytyikin kaksi hyvää uutta tyyppiä, joiden kanssa poika vietti koulussa aikansa. Joskus tapasivat koulun ulkopuolellakin. Näillä ystävillä oli  koulun ja kodin lisäksi muutakin elämää ja harrastuksia. Poika ei halunnut niihin mukaan. Koulu sujui loistavasti kuten siihenkin saakka, mutta pikkuhiljaa alkoi taas ilmaantua kiusaamista. Poika joutui etsimään kenkiään lähes jokaisen tunnin jälkeen ja häntä tönittiin ja tökittiin kylkiin. Otin yhteyden luokanvalvojaan ja asiaan puututtiin. Ystävät eivät voineet estää tätä kiusaamista. Hetken luulin kaiken olevan kunnossa, kunnes kasiluokan puolivälissä poika taas avautui, kiusaaminen oli jatkunut. Tässä vaiheessa poika kielsi ehdottomasti ottamasta yhteyttä opettajaan koska koki, että tilanne vain pahenee sen jälkeen. Olin siis salaa yhteydessä kouluun. Joitakin keskusteluita käytiin, olin yhteydessä kiusaajien vanhempiin (kun sain viimein pojalta luvan) ja yläaste saatiin joten kuten kahlattua läpi. Yhdeksännen luokan aikana huomasin ensimmäisen kerran pojan olevat välillä siinä määrin ahdistunut, että se rajoitti hänen toimintaansa. Niistä päästiin kuitenkin puhumalla yli ja läpi. Arvosanat olivat erinomaiset ja poika oli edelleen kiinnostunut luonnontieteistä. 

Tilanne: Joo, mä teen jossain vaiheessa. Tästä lauseesta on tullut mantra. Se sisältää tekemättömät asiat, uskottelun muille ja ennen kaikkea itselleen että tekee ne "ihan just", sekä keinon unohtaa todellisuus ja sen ettei pysty suoriutumaan. Sitä käytetään silloin kun pitäisi pestä hampaat, käydä parturissa, syödä kun ruoka on lämpimänä pöydässä tai tehdä mitään kouluun liittyvää. Olen opppinut ymmärtämään, että tämä hokema on pojalle myös turva ja toivo.

Ruutu vie pojan kokonaan, se on yhtäaikaa pakotie ja vankila. Antaa mahdollisuuden tulla hyväksytyksi ryhmässä, mutta samalla varastaa ajan ja ajatukset. Luo onnistumisen kokemuksia joita ei oikeassa maailmassa nyt saa, mutta erkaannuttaa siitä elämästä mitä voisi nyt elää.

Uskalsin tänään alkaa taas puhua tekemättömistä tenteistä ja tehtävistä. En antanut mantran pysäyttää. Se oli pojan mielestä kiusaamista ja ilkeilyä. En korottanut ääntäni, pysyin rauhallisena, puhuin ystävällisesti, en antanut periksi. Seurasin tuntosarvet valmiudessa kuinka pitkälle voin mennä. Vein peruskysymysten äärelle koskien opiskelua. Johdattelin hellästi tosiasioiden luokse. Poika kesti sen. Alkoi miettiä, hahmotteli alustavaa suunnitelmaa. Puhuu jossain vaiheessa opettajille. Jossain vaiheessa. Huomenna. Haluan uskoa tähän vaikka samalla tiedän, että huomenna voi olla taas pahempi päivä. Minäkin haluan uskoa mantraan.